Syyllisyys- vai kasvukysymys?
Olen muutaman kerran elämässäni ollut mukana jossain improvisaatio- ja teatteriryhmässä. Aivan mahtavia kokemuksia! Koen muutenkin monet improvisaatioharjoitukset luonnetta & yhteyttä rakentavina ja sosiaalisia taitoja kehittävinä.
Kerran päädyin kuitenkin hämmentävään tilanteeseen. Joku ryhmästä suuttui minulle hänelle antamastani ystävällisestä tervehdyksestä joka sisälsi kysymyksen milloin hän oli viimeksi päässyt käymään ryhmässä. Tavoitteenani oli synnyttää kevyttä keskustelua. Ilmeisesti kysymykseni olikin ollut tahditon koska minun olisi kuulemma pitänyt jo tietää minulle toistaiseksi tuntemattoman henkilön elämäntilanteesta jonka vuoksi hän ei ollut päässyt osallistumaan ryhmään.
Yritin sovitella kertomalla etten ollut tietoinen hänen tilanteestaan ja yrittäneeni vain olla ystävällinen.
Huomattuaan joku muukin osallistui selvittelyyn. Ilmeisesti aikomuksenaan olla ensin auttamassa välien selvittelyssä mutta päätyi kuitenkin tekemään tilanteesta “me vastaan te” -kuvion jossa valitsi puolenaan puolustaa tätä toista henkilöä olemalla minua vastaan.
Molemmat halusivat minun pyytävän anteeksi. Minulla ei tietenkään ollut mitään tätä vastaan mutta hankaluudekseni muodostui se millaista anteeksipyyntöä he vaativat. Tavallisen pahoittelun lisäksi minun olisi pitänyt tunnustaa tahallani pahoittaneeni henkilön mielen. Ja mikäli en suostuisi niin se todistaisi minun olevan ylimielinen ihminen joka ei välittänyt toisten tunteista. Toisin sanoen: identiteettiäni kohtaan hyökättiin haluten tehdä minusta syyllinen huolimatta siitä mitä valitsisin tehdä.
Näin tilanteessa suuremman ongelman kuin pyytäisinkö anteeksi vai en. Luonnollisesti halusin selvittää väärinymmärryksen heidän kanssaan. Ikävä kyllä tämä vain vahvisti heidän johtopäätöstään siitä että olisin tilanteen pahis.
Missä tahansa muussa tapauksessa olisin jo kävellyt pois välittämättä siitä mitä he minusta ajattelivat, mutta koska kyseessä oli ryhmä jossa meidän tarvitsi toimia yhdessä, niin en nähnyt asiaa niin yksiselitteisenä.
Mielestäni meille oli vain syntynyt konflikti mutta se oli täysin okei. Konfliktithan vain yksinkertaisesti selvitetään jonka jälkeen elämä taas jatkuu. Konfliktien ei tarvitse olla maailmanloppuja. Voimme asennoitumisellamme valita ovatko kohtaamamme olosuhteet uhkia vai mahdollisuuksia.
Olen aika ajoin kohdannut samantyylisiä selkkauksia joissa toinen osapuoli on lähestynyt konfliktiamme syyllisyyskysymyksenä sillä välin kun olen itse pyrkinyt lähestymään tilannetta kasvukysymyksenä.
Ihmisinä tehdessämme tilanteista syyllisyyskysymyksiä katsomme tapahtumia tavalla jonka mukaan jonkun on aina pakko päätyä syylliseksi. Mikäli joku olisi syyllinen niin luonnollisesti se tarkoittaisi myös tuon henkilön tuomitsemista, eikä kukaan halua tuomiota. Tämä paljastaa syyllisyyskeskeisen henkilön sydämentilan elävän tuomiossa tai tuomion pelossa.
“…sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.”
1.Joh. 4:18 (1933/38)
Jos kaksi henkilöä jotka ratkovat tilanteita syyllisyyskeskeisesti kohtaavat saman konfliktin, niin nämä saattavat aluksi pyrkiä välttämään kaikkia aiheeseen liittyviä keskusteluja. Asia halutaan lakaista maton alle mikäli uskotaan että asiaa ratkoessa olisi vaarana päätyä syylliseksi:
“…ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat.”
Joh. 3:19 (1933/38)
Mikäli henkilöt kokevat ettei keskustelua voida välttää, nämä siirtyvät puolustuslinjalle lähestyen keskustelua riitana. Koska käsityksen mukaan jonkun on ehdottomasti aina pakko päätyä syylliseksi, niin tämä välien selvittely tulee käytännössä näyttämään molempien osapuolien yrityksenä pyrkiä todistamaan oma syyttömyytensä samalla kun osoittamaan toinen syylliseksi. He tekevät tämän kuvailemalla samaa tapahtumaa siinä valossa jossa he itse esiintyvät joko tilanteen sankarina tai uhrina, samaan aikaan kun toinen esitellään tilanteen pahiksena.
Aivan kuin he pallottelisivat pommia jossa toivovat epätoivoisesti tämän jäävän toisen käsiin ennen kuin pommi räjähtää.
Jotkut samassa tilanteessa olevat heikkotahtoisemmat ihmiset, jolla on huonompi omatunto, saattavat vaihtoehtoisesti vastaanottaa kaiken syyllisyyden päälleen. Tämänkaltaiset tapaukset elävät masentuneina jatkuvassa uhrin mielentilassa. Sama kohtalo odottaa, vihan ja katkeruuden lisäksi, sitä joka syyllisyyskeskeisten riitelyssä päätyisi riidan häviäjäksi päätyen syylliseksi.
Mutta mitä jos...?
Entäpä jos…?
…kummankaan ei tarvitsisi olla syyllinen?
Mitä jos asioita lähestyttäisiinkin kasvukysymyksenä?
Kasvukysymyksen näkökulmasta konflikteja lähestytään ymmärtämällä ettei kukaan meistä ole virheetön vaan jokainen on vajavaisena ihmisenä jatkuvassa kasvuprosessissa.
Ikävätkin tilanteet nähtäisiin kasvu- ja oppimiskokemuksina. Ongelmia ei enää juostaisi pakoon vaan niitä kohti edettäisiin rohkeasti sillä se merkitsisi kehittymistä ja uudelle tasolle nousemista!
Ihmisten välisissä konflikteissa molemmat osapuolet jakaisivat toisilleen itselleen muodostuneet käsitykset tapahtumista. Ei pyrkien todistamaan omaa syyttömyyttään vaan jakamalla omat näkökulmansa voidaksemme auttaa toisiamme yhteisen ratkaisun löytämisessä. Ymmärtämällä paremmin toisiamme siinä mistä kuvakulmasta kukin on tullut tilanteeseen sillä ymmärtäminen johtaa kärsivällisyyteen joka johtaa lopulta keskinäiseen rakkauteen ja toistemme kunnioitukseen:
“…niin pyrkikää juuri sentähden kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne avuja, avuissa ymmärtäväisyyttä, ymmärtäväisyydessä itsenne hillitsemistä, itsenne hillitsemisessä kärsivällisyyttä, kärsivällisyydessä jumalisuutta, jumalisuudessa veljellistä rakkautta, veljellisessä rakkaudessa yhteistä rakkautta.”
2. Piet. 1:5-7
Samoin vaihtoehtoisesti jakamalla toisillemme käsityksemme siitä miten ymmärsimme toistemme toiminnan, samalla tiedostaen ettei ensivaikutelmamme toisistamme välttämättä ollutkaan edes oikea. Molemmat voivat olla joko vahvistamassa tai korjaamassa toisilleen sen miten olivat tilanteet ymmärtäneet.
Lopputuloksena saavutetaan paljon hyvää hedelmää:
Molemmat oppivat ymmärtämään ja tuntemaan toisiaan paremmin.
Molemmat oppivat uusia näkökulmia joista tulee ikään kuin työkaluja seuraavien vastoinkäymisten varalle.
Lisäksi molemmat varmistavat ettei samaa ongelmaa tai konfliktia tarvitse tapahtua enää uudelleen.
Ja vielä enemmän: molemmat osaavat jatkossa ohjata muita jotka kamppailevat samanlaisten konfliktien parissa.
Entä mitä tapahtuu kun kasvu- ja syyllisyyskeskeiset lähestymistavat kohtaavat?
No, syyllisyyskeskeinen henkilö kokisi kasvukeskeisen henkilön…
Ensiksi: …kiusantekijäksi joka pyrkii repimään hänet raastupaan tuomittavaksi vain koska tahtoisi rauhantekijänä keskustella asiat halki puhdistaakseen ilmaa.
Toiseksi: …jakaman näkökulman jakamisen omasta osuudestaan selityksinä joilla todistaa oma syyttömyytensä, mikä jo itsessään olisi syyllisyyskeskeiselle henkilölle hänen tuomitsemistaan.
Kolmanneksi: …jakamat käsitykset syyllisyyskeskeisen henkilön toiminnasta syytöksinä joilla tämä pyrkisi osoittamaan hänen olevan syyllinen ja siten myös tuomittava.
Pelko, tuomio, syyllisyyskeskeisyys ja tilanteiden pakeneminen eivät rakenna yhtään mitään. Päinvastoin, asiat pysyvät vain paikoillaan ja muuttumattomina jatkaen rappeutumistaan.
Jumalakaan ei pidä näistä koska ennalleen asetus ja hyvien asioiden rakentaminen eivät ole ainoastaan Hänen tavoitteensa vaan jopa intohimonsa. Nämä ovat myös elämäntyyli johon Hän on kutsunut meidätkin uskovina ja seurakuntana.
Meille uskoville Jumalan lapsina kasvukeskeinen elämäntyyli on Hänen armossaan operoimista.
Koska Jumalan armo luonteeltaan voimaannuttaa meidät elämään Hänen tahtonsa mukaisesti, niin armo muokkaa myös motiivejamme johdattaen meidät samaan suuntaan jossa tarkoituksellisesti tavoittelemme kasvua ja ennalleen asetusta.
Armo puuttuu kokonaan syyllisyyskeskeisen henkilön matematiikasta. Sen vuoksi tämä päätyykin aina armottomiin johtopäätöksiin: tuomioon.
Jeesuksen ristintyön kautta Jumalan armo on poistanut jo kaiken tuomion niiden yltä jotka ovat vastaanottaneet Jeesuksen Herranaan ja Pelastajanaan. Jos ei ole enää tuomiota niin ei enää etsitä syyllisiäkään:
“Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.”
Room. 8:1 (1933/38)“Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.”
Room. 8:33 (1933/38)
Jeesus ei maksanut ristillä hintaa vain meidän synneistämme päästäkseni Taivaaseen, vaan myös kaikista kasvuprosesseihimme liittyvistä epäonnistumisista:
“Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.”
Room. 8:28 (1933/38)
Kaikki epäonnistumiset, vaikeudet ja konfliktit johdattavat aina hyvään hedelmään ja kehitykseen kun ne sovelletaan Jumalan armon ja Jeesuksen ristintyön mukaan.
Kasvukeskeiselle henkilölle epäonnistumiset ovat askelmerkkejä menestykseen. Syyllisyyskeskeiselle ne ovat lisää rikkeitä kasvattaakseen tuomiota.
Mikäli tämän Blogi kirjoituksen perusteella tunnistat itsessäsi syyllisyyttä, häpeää, tuomiota tai tarvetta puolustaa itse itseäsi, niin ota ja nosta nuo asiat pöydälle suhteessasi Isän Jumalan kanssa. Antaudu Isälle niiden kanssa luovuttaen ne tietoisesti Hänelle rukouksessa. Harjoittele myös soveltamaan Jeesuksen ristintyötä & Jumalan armoa näihin ja kaikkiin kohtaamiisi olosuhteisiin.
Seuraa vapautta!!